Itkuvirret

Itkuvirret

Itkuvirret, toiselta nimeltään (äänellä itkeminen), ovat osa Itä-Suomalaista kulttuuriperintöä, jota ei enää juurikaan tapaa. Itkuvirsien esittäminen oli yleistä esimerkiksi häissä ja hautajaisissa, joissa itkijänainen tulkitsi koko yhteisön tunnelmaa, päästämällä sen ulos itkuvirren avulla. Itkusanojen tulisikin olla perinteisesti hoitavia ja koskettavia. Itkuvirsien päällimmäinen tehtävä onkin ollut toimia niin sanotusti surun tulkkina, joka lievittää pahaa oloa ja omalla tavallaan lohduttaa. Itkuvirsiä on neljää erilaista tyyppiä, kuolinitkut, hääitkut, sotaanlähtöitkut sekä tilapäisitkut. Itkuvirret eivät olleet mitään tuulesta temmattuja itkuja, vaan usein niitä oli kirjoitettu valmiiksi, mutta liikaa ei kuitenkaan itkuvirttä voinut kontrolloida, sen tuli kuitenkin soljua spontaanina virtana ja kannatella itkuäänen voimalla sanoja. Poikkeuksetta itkijöinä ovat toimineet naiset, tarkemmin sanottuna vanhemmat vaimoihmiset, henkilöt, joilla oli jo elämänkokemusta ja tietoa siitä kuinka kovaa ja raadollista elämä välillä voi olla.

Hautajaisissa itkeminen oli välttämätöntä, kuten edellä jo mainittiin, mutta itkeä saatettiin myös spontaantaanisti erilaisissa kriisitilanteissa. Hautajaisissa itkeminen oli siksi erittäin tärkeää, että sillä toivottiin johdatettavan vainaja Tuonelan porteista sisään turvallisesti ja että jo kuolleet läheiset olisivat häntä siellä vastaanottamassa. Uskottiin myös että vainaja voi kuulla ja ymmärtää itkuvirret ja siksi niiden sisällössä oli runsaasti kysymyksiä, anteeksipyytelyä ja avun anomista. Kaiken kaikkiaan itkemisellä pyrittiin siihen että vainajalla olisi hyvä olla rajan toisella puolen ja hän pääsisi sinne turvallisesti. Toinen erittäin tärkeä vaikutus itkuvirsillä oli niiden helpottava ja surua liennyttävä vaikutus. Itkemisen avulla saatiin paha olo purettua, eikä sitä pidetty sisällä tai tukahdutettu.

Häissä itkeminen perustui eron haikeuteen tytön kotona, kun perheen oli luovuttava tyttärestään joka avioliiton myötä muuttaa sulhasen luo asumaan. Itkeminen häissä tapahtui siis vain morsiamen kotona ja lopetettiin kun morsian oli niin sanotusti luovutettu sulhaselle. Itku häissä toimi riittinä, morsian muuttui tytöstä, naiseksi ja vaimoihmiseksi.

Itkeminen oli siis erittäin iso osa Vienan Karjalan kulttuuria ja omalta osaltaan piti huolta koko yhteisön henkisestä hyvinvoinnista antamalla niin surulle kuin ilollekkin äänen ja kasvot, jolloin asioita oli helpompi käsitellä.

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *